Heinäkuun odotetuin tapahtuma, reissu Skotlantiin on nyt takana. Alun vaikeuksien jälkeen kaikki sujui mitä parhaiten. Mukavaakin mukavampi reissukaverini Tanja ja Jallis ovat kirjoittaneet pitkän tarinan retkestä omaan blogiinsa ja laiskana ihmisenä en viitsi tänne kaikkea samaa kirjoitella, joten käykääpä kurkkaamassa Tanjan blogista mitä kaikkea meille matkalla tapahtui. Sen voin ainakin sanoa, että viimeistään nyt tiedämme kuinka tärkeää, että koirien passeissa on hurjasti leimoja, kyllä nimenomaan leimoja. Englannissa nimittäin ei uskota, että eläinlääkärin allekirjoitus on välttämättä eläinlääkärin allekirjoitus, sen sijaan leima on pyhä (mitä siitä vaikka niitä voi ostaa kuka tahansa ja leimalla minne tahansa). Tanjan tarinassa asiasta tarkemmin. Niin ja yhteinen matkakertomus on työn alla SBCAK lehteä varten, joten sielläkin lisää asiasta.

Omalta osalta tämä oli ensimmäinen kerta, kun menin lentäen koirien kanssa minnekään. Sitä en pysty sanomaan mitä koirat lentokoneessa miettivät, mutta niin menomatkalla kuin takastullessakin, kun saimme koirat käsiimme ne olivat aivan normaaleja eikä niissä näkynyt mitään stressin merkkejä. Koirista pidettiin hyvää huolta ja Finnair oli kyllä tosi pätevä hoitamaan asiaa. Virkailijat ystävällisiä ja auttavaisia, ihan upeita työntekijöitä. Samaten iso kiitos Viikkiin pieneläinklinikalle (vai mikä se nykyään oikealta nimeltään onkaan). Palvelu siellä, keskellä yötä, oli tosi upeaa ja ystävällistä. Tämän jälkeen on helppo olla Viikki-fani.

Ajomatka Skotlantiin oli pitkä ja tiet täynnä autoja yötä päivää. Ajaminenen 36 tunnin valvomisen jälkeen, vieraassa maassa, väärällä puolella tietä, automaattivaihteisella autolla, jollaista en ole aiemmin ajanut, ei ihan leppoisaa ollut, mutta ei niin kamalaakaan kuin etukäteen pelkäsin. Kuusikaistaiset moottoritiet asettivat omia haasteitaan, kun piti arpoa mitä kaistaa pitkin pääsee minnekin, mutta ajoimme ainoastaan kerran harhaan ja sekin Lontoossa, ruuhka-aikaan, pian sen jälkeen, kun lähdimme Heathrowilta kohti Skotlantia.

Lopulta olimme perillä Ettrick Valleyssa alkuperäisestä aikataulusta jotain 12 tuntia myöhässä, mutta perillä kuitenkin. Treenit Bobbyn kanssa on ihan omaa luokkaansa. Miten voikin joku ihminen olla niin taitava. Hetkessä hän näkee missä koiran isoin ongelma on, eikä se välttämättä ole ollenkaan se mitä itse ajattelee. Niks ja naks, ongelma on korjattu. Tuosta vaan, ilman sen suurempaa dramatiikkaa, ongelma jonka kanssa on paininut viikkoja, jopa kuukausia on poissa. Muutamassa päivässä korjattiin monta Iitan ongelmaa enkä meinannut uskoa silmiäni, kun koira kehittyi niin nopsaan. Ihaninta tässä on se, että sama kehitys on nyt jatkunut täällä kotona (toisin kuin usein kurssien jälkeen tapahtuu). Koulutuksessa käytettiin apuvälineenä pitkää liinaa (siis tosi pitkää), ääntä, oikea-aikaista käskyttämistä ja liinasta kevyttä nyppäisyä, siinä kaikki. On se vaan helppoa, kun sen osaa.

Se vähä aika mikä treenaamiselta jäi vaellettiin Tanjan ja Jalliksen kanssa upeissa Skotlantilaisissa maisemissa. Kiivettiin vuorille, vaikka meinas meikkikseltä siinä hommassa kunto loppua. Esim. 2 km yhtä soittoa jyrkkään ylämäkeen pisti kyllä aika kivasti puuskuttamaan. Siis vain mut, ei Tanjaa, ei Jallista, ei Iitaa. :) Oli pakko välillä huilata ja sitten taas töppöstä toisen eteen. Kamerani ei suostunut yhteistyöhön ja koska Tanjalla oli kamera mukana (ja Tanja tunnetusti ottaa upeita kuvia) en jaksanut edes alkaa säätämään kameraa, jotta saisin värit ja tarkkuuden kohdalleen. Siksi otin vain muutaman edes siedettävän kuvan ja loput kuvat löytyy Tanjan ottamina hänen blogistaan. Kannattaa käydä katsomassa, on meinaan pikkasen upeita maisemia ja tietty koiria ja lampaita.

Päivän aikana saatiin niin hyvää ruokaa, että mun juuri menettämäni 10 kg oli vaarassa tulla takaisin. Sen takia oli ihan pakko käydä paljon kävelemässä, jotta kalorit kuluu, sillä vaikka siellä paimennustreenissäkin kävelyä tuli niin ei kuitenkaan tarpeeksi kuluttamaan sitä ruokamäärää mitä tuli syötyä. Shiela laittoi kaksi kertaa päivässä herkullisen lämpimän aterian, jonka kruunasi erittäin kaloripitoiset ja muhkeat jälkiruuat, vai mitä sanotte suklaakakusta suklaakastikkeella, juustokakku tuoreilla mansikoilla plus ne monet muut minkä nimeä en osaa sanoa, mutta mitkä maistuivat taivaallisilta. Niin ihanaa ettei sitä edes pysty kuvaamaan.

Liian pian, aivan liian pian, koitti aika lähteä kotia kohti. Kotimatka sujui ilman ongelmia ja lähtöpään leimaselkkauksestakaan ei ollut mitään tietoa. Kukaan ei ollut kiinnostunut koirien passeista Englannin päässä eikä Suomessa. Kumpa menomatkakin olisi ollut yhtä helppo. Vuoden vaihteessa vientimääräykset helpottuvat huomattavasti, mutta edelleen kannattaa muistaa ne leimat.

Ja ensi vuonna uudelleen!

Tässä vielä muutama kuva reissusta